Ens kuussa tulee jo vuosi siitä kun mun rakas pullaponi lähti lopullisesti. Sitä luulee, ettei ikinä pääse yli, mutta kyllä mä uskon että yli pääsee. Mut se ei tarkota sitä, että ei olis aina ikävä.
Ensin mä olin hysteerisen vihainen, syytin uutta omistajaa, miksi se ei soittanu mulle heti kun G:n vointi alkoi huonontua? Sitten syytin itseäni, miksi mä olin mennyt myymään sen? Syytin mun vanhempia, miksi ei ollut aikaa käydä kattomassa ponia useemmin? Syytin ihan kaikkia, vaikka ei se kenenkään syy oikeesti ollut.
Nykyään mä en oo vihanen, oon vaan surullinen. Te jotka ootte menettäny hevosen, kertokaa miten te ootte pärjäilleet? Kuinka kauan meni ennen kuin pystyitte katselemaan kuvia itkemättä?
Täs on tullu menetettyä muutamakin hevonen ja yks niistä oli sellanen joka tänäpäivänä pärjäis ihan sairaan hyvin suomenhevosten kansallisissa. Ykskää menetys ei oo ollu helppo mut kyl niistä pääsee yli :) Täytyy vaa ajatella et parempi näin ku että eläin kärsis. Näitten eläinten kans eletää päivä päivältä ja minuutti minuutilta. Toivoa parasta ja pelätä pahinta ja nauttia joka hetkestä. Vaikka ei se oo päivän selvää ku joutuu kaatosateeseen liikuttamaan hevosta mut jälkeen päin ku ajattelee ni on se sen arvosta. Tsemppiä <3
VastaaPoistaMulle tulee aina ihan hirvee olo pelkästä hevosen myynnistä! Mun ekan poni myymisen jälkeen kattelin melkeen puol vuotta kuvia ja itkin mut siitä vaan pääsee yli :) Just kun oli sellanen olo et pääsen yli niin jysähdin kuitenki takas pohjalle kun ponilla oli ollut ähky. Äiti ei ollut sillon edes heti kertonut siitä mulle ja kun mä sain tietää niin vedin ihan hysteeriseks.
VastaaPoistaElämä jatkuu ja kyllä se siitä lähtee! :)